Heti synnytyksen jälkeen sanoin tapahtuman olleen "ihana kokemus" ja olen edelleenkin sitä mieltä. Kostinkaan synnytyksestä ei jäänyt traumoja, mutta tyttösen synnytyksessä tunsin olevani tilanteen herrana ja läsnä aivan eri tavalla. Jälkikäteen muistan varmaan parhaiten keinustuolissa keinuttelun ja sen kuinka osasinkaan "hengittää alaspäin" (en tiedä ymmärtääkö kukaan koskaan mitä tuolla tarkoitan) niin että sain voimaa synnytykseen. Mutta onhan synnytys aina synnytys.
On siis kulunut kaksi viikkoa synnytyksestä ja olemme jo hyvinkin arjessa kiinni. Tuntuu että esikoinen vie kaiken huomion, eikä uutukaista ehdi ihailla tarpeeksi, saati pitää lähellä. Huonon omantunnon siivittelemänä kävin Kuopion kantovälinetukihenkilön juttusilla ja hän neuvoi minua vauvan kantamisessa liinassa ja kantorepussa (manduca), niin että pystyisin tarjoamaan läheisyyttä myös tyttöselle. Vaikka kannoin Kostiakin Kimperin trikooliinassa silloin tällöin parin kuukauden ikäisenä, en arvannutkaan kuinka paljon tukea vielä voisin saada kantamisen onnistumiseen (lapsen lonkkien oikea M-asento, vastasyntyneen niskan tukeminen, kantaminen ulkona talvella). En halua jumittua kahden lapsen kanssa pieniin kotiympyröihin, vaan harrastaa ja nähdä ihmisiä ainakin lähes normaaliin tapaan ja kantoliinailu antaa lisää turvaa tälle ajatukselle.
Ja kappas - tämän aamupäivän pystyin pitämään tyttöä lähellä Kaislakehdon trikoisen kantoliinan avulla ja kokkailemaan Kostin kanssa kanamurekepihvit ja leipomaan näkkileipää ja keksejä. Nyt tuntuukin että pystyn ihan mihin vaan!Tietoa ja apua kantamiseen löytyy muun muassa täältä:
Kantoliinayhdistys
Kuopion kantoliinakahvila
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti