Liikunnan ilo!

Lähipäivinä olen huomannut tosissaan olevani 26. viikolla raskaana. Hyötyliikunta puistoon tai ostoskeskukseen on vaihtunut kunnon hikilenkistä mummojen kukkienihastelukävelyä muistuttavaksi etenemiseksi. Eipä siinä mitään, kukathan ovat kauniita. Mieli tekisi siltikin kulkea nopeampaan kun mahapistokset antavat myöden.

Asialle on keksittävä ratkaisu, ettei kaikki liikunta olisi niin mahdottoman tylsätempoista tälle vauhdikkaalle vartoojalle.

Muistan vielä tuoreesti Kostin odotusajan ja sen että työpäivän jälkeen ei ollut voimia liikkua juuri mihinkään. Eipä se arki ole sen kummallisempaa kotona odottajallekaan, iltaisin väsyttää aina. Liikunta on siis "suoritettava" päivällä, mieluiten aamupäivällä. Mies käy aamuisin ennen töitä salilla, itselle jää vaihtoehdoksi liikkua joko taaperon kanssa tai ainakin hänen ehdoillaan tai jättää kokonaan liikkumatta.

Pyörällä Kostin kanssa neuvolaan ja kauppaan, matelukävelyä puistoon tai käytettyjen lelujen/vaatteiden perässä (eväät mukana) ja mitä muuta? Liikkuva äiti (WSOYpro 2007) -kirja ohjaa liikkumaan muun muassa jumppapallon kanssa. Kirjassa mainitut pallojumpat ovatkin juuri sopivan helppoja ja tarpeeksi rasittavia jotta mielenkiinto pysyy yllä.

Loppuraskautta ajatellen vesijumppakin voisi olla ihanaa, kun raskauskilotkin häviäisivät hetkeksi häiriköimästä. Tosin vesijumppa taaperon kanssa ei kyllä kuullosta enää yhtään niin mieltä virkistävälle ja helpolle vaihtoehdolle.

Oman liikunnan ja hyvinvoinnin perusta on tietysti myös perheen hyvinvointi. Toivon omalla esimerkilläni ja kannustuksellani lisääväni myös perheeni liikunnallista riemua, koska liikunta on ihanaa ja hyvin hyvin terveellistä!

Liikunnan riemua, vaikka sitten ruusuja haistellen!

Äitinsä tytär

Olen ollut 1,5 vuotta kotiäitinä. Ensimmäiset kuukaudet kotona tuntuivat pitkiltä, enkä osannut nähdä tällaisen elämän jatkuvan kovinkaan pitkään. "Elämässä pitää olla menoa ja meininkiä, lapsi tulee siinä mukana", niin ajattelin. Uskoin että tulisin hulluksi, mutta minusta kasvoikin äiti. Oman äitini kaltainen äiti.

Välillä kadehdin siistejä ja valmiita koteja ja pihoja, kunnes ymmärrän etten ole sellainen. 

Olen äiti jolla tänään kello yhteen mennessä on tuoretta leipää, itsetehtyä ruokaa ja suunnitteilla ompeluprojekteja ja ristiäiskortti. Pino hyötykirjoja odottamassa pikaista lukemista, tiskivuori ja jauhoa vähän siellä sun täällä. Mielessä miljoona asiaa ja yhteen asiaan keskittyminen on ajoittain hyvin hyvin vaikeaa. Silti jokainen minun asiani rentouttaa vaikka stressaisikin samalla.

Luin eilen kirjasta Lapsi - hoito ja kehitys (vuodelta 1986) että taapero kannattaa ottaa ensin juuri sellaisiin kotitöihin mukaan joista itsekin pitää. Niimpä tänään päästin Kostin ensimmäistä kertaa omalle alueelleni, leipomaan leipää. Pelkäsin että oma keittiöhetkeni häiriintyy ja minun omasta hetkestäni tulee kaoottinen. Ei tullut ja opin että jakaen leipomisen iloa, onni kaksinkertaistuu. Kosti katsoi ihmeissään uunissa paistuvia, itse muotoilemiaan leipiä. Tästä lähtien Kosti saa siis osallistua myös minun mielestäni mukaviin kotitöihin, eikä pelkästään pölyjen huiskimiseen, imurointiin ynnä muihin. Kyllä lapsi tulee siinä mukana, meno ja meininki on vain muuttunut.

Viimeksi kun olimme vanhempieni luona, isäni mainitsi kuinka äiti säheltää montaa projektia yhtä aikaa. Oikeastaan silloin vasta tajusin kuinka samanlaisia me äidin kanssa ollaankaan. Olen aina ajatellut että oma äiti on maailman paras äiti (myös silloin teininä, kun paiskoin ovia..ja sen jälkeen pyysimme nopeasti anteeksi), joten tämän ymmärtäminen ei ole ollenkaan huono asia. Raskaushuuruissa ihanaa jopa kyyneliin asti.

Niin täyttyi tiskikone, 

ripustuivat pyykit, 

aamulla leivotut leivät hyppäsivät pakkaseen 

ja yksi Kostin huivikin valmistui. 

Palava rakkaus kotiäitiyteen voidaan julistaa virallisesti alkaneeksi.